Särkyneet ja uudelleen kootut ihmiset ovat viisaampia ja mielenkiintoisempia? Me olemme tehneet työn, jota kukaan muu ei voi tehdä puolestamme eli parantaneet itsemme. Matkalla siihen olemme toki tarvinneet ja saaneet apua, mutta kuitenkin työ ollut tehtävä itse. Kokemuksemme ovat muokanneet ja säröttäneet meitä, tehden meistä monitaitoisia ymmärtäväisempiä ja itseämme kunnioittavia. Siis ihmisiä jotka näkevät ihmisyyden heikkoudet ja voimavarat myös kanssakulkijoissa. Tekeekö se meistä viisaampia? Todella toivon niin. Oletko tavannut ihmisiä, jotka näyttävät elävän ”jumalien suosikkeina”? Luuletko heidän selvinneen elämästä ilman kolhuja? Tuskinpa vaan. He vain peittävät ne paremmin. Ja haasteethan ovat meillä jokaisella omanlaiset. Sirpaleiden kokoamista on kautta aikojen tehty ja tullaan tekemään, sitä kutsutaan elämäksi.
Paranemisen myötä emme enää alistu miellyttämään muita. Jos niin teemme, käännämme selkämme omalle todelliselle itsellemme. Jos emme opi rakastamaan itseämme, ei meillä myöskään ole kykyä aitoon toisen ihmisen rakastamiseen. Armollisuus itseään kohtaan antaa hyvän maaperän kasvulle ja traumaattisten tapahtumien käsittelylle. Lempeys ja ajan antaminen asioiden läpikäymiseen on tärkeää. Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa esim. surutyötä pois surevalta. Hänen on käytävä se omassa tahdissaan loppuun saakka. Välillä koen myös surua siitä, että meitä pakotetaan olemaan koko ajan skarppina ja toimintakykyisinä. On täysin normaalia olla välillä alakuloinen ja vetäytyvä. Annetaan lähipiirin ihmisille lupa vetää välillä henkeä. Seurataan ja tuetaan sivusta hoputtamatta. Autetaan puuttumalla silloin, kun lähimmäisen omat voimat eivät riitä kantamaan pahan paikan yli.
Kaipuu (Mikko Kuustonen)
”Ilman kyyneleitä voiko rakastaa
onko olemassa heitä jotka paljon saa
maksamatta hintaa, ilman tuskaa
Jos suoraan sanotaan jotain puuttumaan
jää silloin onnestaan”
Aurinkopeili 