Eräs keskustelu, jokin aika sitten, aiheutti mielenkiintoisen ajatuskulun ja syvällisenkin mietinnän siitä, kuinka rehellisesti voimme, uskallamme ja ylipäätään haluamme puhua toiselle omista tuntemuksistamme. Ja kuinka lähellä rehellisyys onkaan joskus loukkaavuutta. Jouduin myös miettimään, kannattaako kysyä toiselta ihmiseltä mielipidettä asiasta, josta et ehkä halua kuulla totuutta. Totuutta, joka voi satuttaa sinua ja mahdollisesti jopa tuhota suhteen häneen. Saako toinen ihminen testata sinua sisäistä vahvuuttasi silläkin uhalla, että se repii auki vanhoja haavoja? Mietin, kuinka vahva ja ehyt oikeasti olen kaiken kokemani jälkeen, vai löytyikö edelleen kipupisteitä työstettäväksi?
Kaikki tämä pohdinta alkoi siitä, kun kysyin kaverilta häiritseekö häntä että olen kropaltani pyöreä. Pitkän hiljaisuuden ja sanojen asettelun jälkeen hän sanoi, ”Mitä enemmän opin sinua tuntemaan, sitä vähemmän sinun pyöreytesi minua häiritsee”. Hän vastasi rehellisesti kysymykseeni, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jättää kysymättä. En ollut valmistautunut kuulemaan vastausta. Apua, hän ei hyväksy minua sellaisena kuin olen. Mitä helkkaria. Ja toisaalta, hän näkee minussa myös sen mitä olen sisältä ja arvostaa sitä.
Kumman sisäinen juttu tämä itse asiassa onkaan? Minun, joka on jo vuosia taistellut irti lapsuudessa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi tulleen ja siksi paino-ongelmista kärsivän naisen haasteista, vai hänen joka kokee elämän ja ihmiset eri tavalla? Itse olen kyllä sinut itseni kanssa.
Jälleen kerran eteeni tuotiin tilanne, jossa vahvuuteni ja kykyni selviytyä menneisyydessä tapahtuneista asioista mitattiin oikein konkreettisesti. Tätä tapahtuu aika-ajoin, jotta muistaisin mistä tulen ja mihin saakka olen jo päässyt. Matka jatkuu.
I dove into the dark
I swear I almost drowned
But I could see the stars lookin up
As I was sinking down
All is well
All is well
Heaven, Hell, wherever I go
All is well with my soul
All is well
Time will tell and I will know
All is well with my soul
(Avi Kaplan, All Is Well)