Rehellinen, loukkaava vai rakentava keskustelu

Eräs keskustelu, jokin aika sitten, aiheutti mielenkiintoisen ajatuskulun ja syvällisenkin mietinnän siitä, kuinka rehellisesti voimme, uskallamme ja ylipäätään haluamme puhua toiselle omista tuntemuksistamme. Ja kuinka lähellä rehellisyys onkaan joskus loukkaavuutta. Jouduin myös miettimään, kannattaako kysyä toiselta ihmiseltä mielipidettä asiasta, josta et ehkä halua kuulla totuutta. Totuutta, joka voi satuttaa sinua ja mahdollisesti jopa tuhota suhteen häneen. Saako toinen ihminen testata sinua sisäistä vahvuuttasi silläkin uhalla, että se repii auki vanhoja haavoja? Mietin, kuinka vahva ja ehyt oikeasti olen kaiken kokemani jälkeen, vai löytyikö edelleen kipupisteitä työstettäväksi?

Kaikki tämä pohdinta alkoi siitä, kun kysyin kaverilta häiritseekö häntä että olen kropaltani pyöreä. Pitkän hiljaisuuden ja sanojen asettelun jälkeen hän sanoi, ”Mitä enemmän opin sinua tuntemaan, sitä vähemmän sinun pyöreytesi minua häiritsee”. Hän vastasi rehellisesti kysymykseeni, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jättää kysymättä. En ollut valmistautunut kuulemaan vastausta. Apua, hän ei hyväksy minua sellaisena kuin olen. Mitä helkkaria. Ja toisaalta, hän näkee minussa myös sen mitä olen sisältä ja arvostaa sitä.

Kumman sisäinen juttu tämä itse asiassa onkaan? Minun, joka on jo vuosia taistellut irti lapsuudessa seksuaalisesti hyväksikäytetyksi tulleen ja siksi paino-ongelmista kärsivän naisen haasteista, vai hänen joka kokee elämän ja ihmiset eri tavalla? Itse olen kyllä sinut itseni kanssa.

Jälleen kerran eteeni tuotiin tilanne, jossa vahvuuteni ja kykyni selviytyä menneisyydessä tapahtuneista asioista mitattiin oikein konkreettisesti. Tätä tapahtuu aika-ajoin, jotta muistaisin mistä tulen ja mihin saakka olen jo päässyt. Matka jatkuu.

I dove into the dark

I swear I almost drowned

But I could see the stars lookin up

As I was sinking down

All is well

All is well

Heaven, Hell, wherever I go

All is well with my soul

All is well

Time will tell and I will know

All is well with my soul

(Avi Kaplan, All Is Well)

Mistä löytyy mielenrauha

Jouduin äskettäin tilanteeseen, josta vaitiolovelvolisuuden takia en voi kertoa mitään, mutta joka laittoi jälleen kerran miettimään ihmismielen pimeää puolta. Kuinka sokeasti voimme seurata vakaumustamme vaikka se asettaisi kantajansa jopa rikollisen leiman alle. Kuinka mikään tässä maailmassa ei mene vakaumuksen edelle, ei mikää eikä kukaan. Pahoinvointi ei ollut kaukana kyseisessä tilanteessa. Pidin itseni kuitenkin kasassa ja hoidin tehtäväni hyvin.

Jälkeenpäin työnohjaajani kysyi, kuultuaan kertomukseni, miten pystyn nollaamaan mieleni niin ettei tuollaiset asiat jää painamaan mieltä. Kuinka varmistan hyvät yöunet? Mietittyäni hetken kerroin meneväni halaamaan yli 90v mummuani. Mummia jolla on maailman suurin ja elämää nähnyt sydän. Hänen lämmin syli auttaa minuakin löytämään mielen tasapainon. Kiitos mummi kun olet luonamme.

Jokaisen olisi hyvä löytää oma tapansa poistaa paineita ja nollata mieltä. Niille jotka voivat puhua mieltä painavista asioista muille, jakavat asioitaan ystävien kesken. Jotkut laittavat lenkkarit jalkaan ja juoksevat, toiset meditoivat tai kuuntelevat äänikirjoja. Etsi itsellesi sopiva tapa purkaa stressiä. Ja jos sinusta alkaa tuntua siltä. että ystäviä on rasitettu jo tarpeeksi, eikä omat jutut enää auta niin ota yhteyttä ammattilaisiin. Meidän tehtävä on kuunella ja auttaa sinua avaamaan mielen solmuja.

Ihanaa syksyä kaikille

 

Ystäväni: masennus

Mistä tunnet tämän ystävän?

Onko mielesi alakuloinen. Väsyttääkö vaikka nukut pitkiä yöunia ja välillä päivälläkin. Tuntuuko, että pientenkin arkisten askareiden tekeminen vaatii valtavia ponnisteluja. Tekeekö mieli huutaa kaikille: älkää kysykö minulta mitään. Antakaa minun vain olla. Ahdistaako ympärillä oleva hälinä. Muistatko milloin viimeksi hymyilit, niin että myös sydän oli mukana. Ja lopulta, tuntuuko siltä että haluat pois tästä kaikesta.

Lievä masennus on meille kaikille jollain lailla tuttu. Sitä harvoin vain nimetään siten, vaan sanotaan, että on veto poissa / väsyttää kun…/ rauta-arvot taitaa olla alakantissa jne. Lievä masennus on meille hyväksi, sillä se pysäyttää meitä miettimään mistä tämä johtuu. Onko ollut liian kiire? Olenko huolehtinut itsestäni huonosti? Olenko antanut itsestäni liikaa muille, oman jaksamisen ja joskus myös arvojen vastaisesti?

Masennus on monille ulospääsy oravanpyörästä, jonka aikana joutuu ja saa miettiä kuka oikeasti on ja mitä tarvitsee. Se on kuin pysähdys tienhaaraan, jossa saa päättää elämälleen sen suunnan mihin haluaa mennä. Olisi hyvä jos osaisimme jarruttaa ennen kuin masennus vie täysin toimintakyvyn. Ympärillä olevien läheisten antaman tuen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Huomatkaa varoitusmerkit ajoissa niin läheisistänne kuin itsestännekin ja hakekaa tarvittaessa apua. Yksin ei kannata yrittää selvitä. Puhukaa, ilman häpeää. Masennus on sairaus.  Lievässä muodossa joskus hyvin tarpeellinen sellainen. Masennuksesta voi toipua, vaikka oltaisiin haudan partaalla.

 

Kuka kiusaa ja ketä

Väkivallalla on monet kasvot. Se on välillä helppo piilottaa myös hauskuuden ja pilan taakse. ”Sehän oli vain läppää”, sanoi yksi nuori mies, kun häneltä kiusaamisen sovittelutilaisuudessa kysyttiin miksi hän oli uhannut iskeä luokkakaverinsa pään lasioveen ja kuinka hänen mielestään olisi ollut kivaa katsoa, kun verinen pää valuu pitkin lasiovea.

Väkivaltaa on joskus vaikea tunnistaa. Helpoimpia on ehkä huomata fyysinen ja seksuaalisen väkivallan merkit. Mutta missä kulkee psyykkisen väkivallan raja? Onko väkivaltaa syrjiä eri kulttuuriin tai hengelliseen yhteisöön kuuluvaa henkilöä. Entä sitten taloudellinen väkivalta? Onko se väkivaltaa, että lainaa rahaa toiselta, eikä sitten maksa takaisin ja saa näin kaverin pulaan. Todella surullista on ne tuhannet lapset, jotka joutuvat kaltoin kohdelluiksi. Pienet ihmiset jotka eivät pysty puolustamaan itseään. Kauan on jo tiedetty miten tärkeää ihmisen kehitykselle on hyvien kiintymissuhteiden olemassa olo varhaislapsuudessa. Nuo kaikki edellä mainitut ovat väkivallan muotoja, jotka jättävät jälkensä rikoksen kohteeksi joutuneisiin. Niin, ne todella ovat rikoksia, joiden tekijät pääsevät useimmiten ”kuin koirat veräjästä”, ilman rangaistusta. Mitä sitten tapahtuu kokijalle? Lopun elämän traumatko? Tutkimusten mukaan 80%:lla nuorista aikuisista, jotka kärsivät erikoissairaanhoitoa vaativasta mielenterveysongelmasta, on koulukiusatun tausta. Se ei toki yksin selitä mielen sairastumista, mutta on todella vakavasti otettava riskitekijä.

Paljon jo tehdään kouluissa ongelman kitkemiseksi, mutta kaikkea ei saada pois, vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa ja osaamista. Näin sanoi Lielahden koulun erään luokan valvoja, kun keskustelimme asiasta. Ymmärrän hyvin häntä. Ei lapsia ja nuoria pysty vahtimalla kuriin saamaan, kyllä siihen tarvitaan yleinen asennemuutos.  Asennemuutosta tarvitaan jokaisen nuoren kohdalla, koska tutkimusten mukaan kiusaaminen loppuu parhaiten kun omaan ryhmään kuuluva kaveri puuttuu siihen. Kiusaaminen on yleensä aina yhteisön kohdistama teko yksilöä kohtaan, ei niinkään yksilöltä toiselle tapahtuvaa.

Jos olet joutunut väkivallan kohteeksi älä jää miettimään asiaa yksinäsi. Puhu siitä läheisillesi ja tarvittaessa ammattilaiselle. Häpeä ei ole sinun. Puhu rohkeasti, niin monia asia on helpompaa tulevaisuudessa.

Katso mitä mieltä olet alla olevasta animaatiosta. Väkivaltaa vai hauskuutta?

Muutosten tuulissa

Jokaisen meidän elämässä on kausia, jolloin tuntuu, että mikään ennalta sovittu, mietitty ja suunniteltu ei vain etene niin kuin alun perin olisi halunnut. Sellaista kautta olen elänyt viimeiset kuukaudet.

Työ, jota aiemmin rakastin muuttuikin pikkuhiljaa sellaiseksi, etten enää voinut allekirjoittaa sen arvoja. Mitäs siitä seurasi muuta kuin ahdistusta ja muutospaineita. Oli pakko lopettaa ja keksiä uusi suunnitelma tulevaisuuden varalle. Terapeuttina työskentely on ollut tavoitteeni ja unelmani jo kuluneen vuoden ja siihen halusin panostaa. Ja panostan edelleenkin, entistä topakammin. Matkaan tuli vain muutama mutka. Tarkoitukseni oli liittyä ryhmään ihania naisia, jotka ovat innovatiivisia ja energisiä persoonia. Mutta, kun sen kaiken piti alkaa, tulikin taas ahdistus kertomaan että tämä ei nyt ole minulle hyvä juttu. Sydän verta vuotaen kerroin ryhmälle etten voi tulla heidän mukaansa. Raskas päätös, mutta se oli tehtävä vaikka jäinkin tyhjän päälle. Mitä seuraavaksi? Mihin laitan terapiavastaanottoni ja kotini?  Mistä moinen rohkeus ja päättäväisyys oikein tulee tehdä päätöksiä, vaikka jatko on hämärän peitossa?

Onneksi eletyssä elämässä on jo ollut monta karusellia, joista olen selvinnyt. Välillä vähän haavoja nuollen ja itkien, mutta selviten kuitenkin. Välillä, kuten nyt, karuselli näyttää pysähtelevän paikkoihin joissa on tarjolla aivan ihania uusia vaihtoehtoja tulevaan elämään. Ihan kuin maailmankaikkeus testaisi päättäväisyyttäni ja intohimoani tehdä terapeutin työtä. Tarjolle on tullut jos jotakin mielenkiintoista muuta, joihin olisi hienoa upota, mutta ne veisivät fokukseni pois asian ytimestä eli täysipäiväisestä terapiatyöstä. Pyrin siis kuuntelemaan itseäni tarkalla korvalla ja luottamaan siihen, että tiedän kyllä mikä on minulle parasta ja toimia sen mukaisesti. Ja ennen kaikkea luottamus kykyyn selviytyä. Paineessa ne timantitkin hiotaan

Voimia kaikille uusien mahdollisuuksien näkemiseen ja toteuttamiseen!

Mielikuvituksen voima

Lapsen suurin voimavara on voimakas mielikuvitus. Sen avulla pystyy rakentamaan itselleen loistavan tulevaisuuden. Mielikuvituksen kautta sain itsekin tunteen hyväksytyksi tulemisesta. Olin mielikuvituksissani sankari, joka sai asiat hoidettua ja pelastettua muut hädässä olevat. Uskon vahvasti, että tämän takia olen tehnyt 30v. uran suunnittelijana ja ompelijana.  Tuossa työssä tarvitaan hyvää mielikuvitusta ja käsillä tekeminen on äärettömän terapeuttista. On aina ollut hienoa saada tehdä asiakkaille kauniita koteja ja vaatteita. Hoitaessani muita olen hoitanut myös itseäni. Pilvellä on siis hopeareunus. Sain tehdä hienon uran käsityöläisenä.

Opetan asiakkaitani erilaisten harjoitusten avulla tuntemaan onnistumisen ja osaamisen tunteita ja sitä kautta lisäämään uskoaan itseensä ja mahdollisuuksiinsa päästä tavoitteisiinsa. Kun mieli saadaan kuvittelemaan hyviä voimaannuttavia asioita, ne pikkuhiljaa alkavat muuttua myös arjen todellisuudeksi. Näin saadaan luotu uskoa parempaan ja onnistumisia alkaa tulla, ei vaan yhdellä, vaan usein monilla elämän alueilla.

Harjoittelemalla hyväksyvää ja lempeää puhetta itseään kohtaan luodaan hyvä pohja käydä läpi traumaattisiakin asioita.  Mielikuvaharjoitukset ovat todella tehokkaita keinoja päästä näkemään haasteiden taakse ja ymmärtää niitä.

Särkynyt on mielenkiintoinen

Särkyneet ja uudelleen kootut ihmiset ovat viisaampia ja mielenkiintoisempia? Me olemme tehneet työn, jota kukaan muu ei voi tehdä puolestamme eli parantaneet itsemme. Matkalla siihen olemme toki tarvinneet ja saaneet apua, mutta kuitenkin työ ollut tehtävä itse. Kokemuksemme ovat muokanneet ja säröttäneet meitä, tehden meistä monitaitoisia ymmärtäväisempiä ja itseämme kunnioittavia. Siis ihmisiä jotka näkevät ihmisyyden heikkoudet ja voimavarat myös kanssakulkijoissa. Tekeekö se meistä viisaampia? Todella toivon niin.  Oletko tavannut ihmisiä, jotka näyttävät elävän ”jumalien suosikkeina”? Luuletko heidän selvinneen elämästä ilman kolhuja? Tuskinpa vaan. He vain peittävät ne paremmin. Ja haasteethan ovat meillä jokaisella omanlaiset.  Sirpaleiden kokoamista on kautta aikojen tehty ja tullaan tekemään, sitä kutsutaan elämäksi.

Paranemisen myötä emme enää alistu miellyttämään muita. Jos niin teemme, käännämme selkämme omalle todelliselle itsellemme. Jos emme opi rakastamaan itseämme, ei meillä myöskään ole kykyä aitoon toisen ihmisen rakastamiseen. Armollisuus itseään kohtaan antaa hyvän maaperän kasvulle ja traumaattisten tapahtumien käsittelylle. Lempeys ja ajan antaminen asioiden läpikäymiseen on tärkeää. Kenelläkään ei ole oikeutta ottaa esim. surutyötä pois surevalta. Hänen on käytävä se omassa tahdissaan loppuun saakka.  Välillä koen myös surua siitä, että meitä pakotetaan olemaan koko ajan skarppina ja toimintakykyisinä. On täysin normaalia olla välillä alakuloinen ja vetäytyvä. Annetaan lähipiirin ihmisille lupa vetää välillä henkeä. Seurataan ja tuetaan sivusta hoputtamatta. Autetaan puuttumalla silloin, kun lähimmäisen omat voimat eivät riitä kantamaan pahan paikan yli.

Kaipuu (Mikko Kuustonen)

”Ilman kyyneleitä voiko rakastaa

onko olemassa heitä jotka paljon saa

maksamatta hintaa, ilman tuskaa

Jos suoraan sanotaan jotain puuttumaan

jää silloin onnestaan”

Selviytyjän leima otsassa

Olen itse kamppaillut aikoinani pois selviytyjä statuksesta. Muistan elävästi viimeisen terapian jälkeisen tunteen kun seisoin Tays:in pihalla, ajatellen että nyt saa riittää tämä terapian kohteena olevan naisen elämä. Nyt kerta kaikkiaan riittää. Halusin olla terve nainen, joka elää normaalia naisen elämää, äitinä, puolisona, valmentajana ja ystävänä. Toki, myönnän käyttäneeni taustaani myös hyväkseni joissakin tapauksissa. Olinhan erilainen, selviytyjä, vahva ja särkymätön. Siis kerrankin ihminen, jota voi ihailla. Kannatti käydä tuokin vaihe läpi, koska se oli osa paranemisprosessia. Todellisuus sisälläni oli kuitenkin aivan jotain muuta.  Aikanaan asiat kuitenkin tuli selvitettyä suurimmalta osin. Kasvaminen ja itsensä tunteminen on loputon matka, mistä olen hyvinkin tyytyväinen. Kuinka tylsää olisi, jos mitään uutta ei enää itsestään löytäisi.

Mitä tapahtuu, jos jäämme kiinni taustaamme, vaikka traumasta olisimmekin suurin piirtein selvinneet? Koen, että selviytyjänä peilasin kaiken, varsinkin negatiiviset tapahtumat, menneisyyden kautta. Mietin, kuinka minun on reagoitava tähän tai tuohon tapahtumaan? Miten se liittyy menneisyyteen tai tuo samoja tunteita pintaan ja miten niistä aiemmin selvisin? Lähtökohtana oli erittäin usein menneisyys ja siitä selviytyminen. Nykyisin pyrin ottamaan uudet tilanteet vastaan ns. puhtaalta pöydältä. Tutkien niitä pala palata ja eri puolilta, uusista näkökulmista. Siis hakien uudenlaisia ratkaisuja vanhan toistamisen sijaan. Todella valaisevaa ja antoisaa. Kannattaa kokeilla.

Hävettääkö?

Kyllä vaan, minuakin hävettää joskus. Nykyisin kyllä hyvin erilliset asiat, kuin aiemmin. Kun kaadun liukkaalla, niin edelleen ajattelen ensimmäisenä 2 sekuntia, että kuka näki. Ja sitten perään ajatus, että entäs sitten, vaikka näkikin. Yleensä viereen tule huolestunut ihminen kysymään, ”Sattuiko?” Siis turhaa häpeää kulkee minunkin mukana edelleen.

Voiko häpeästä saada jotain hyvää irti? Pienillä sellaisilla saa hyvät naurut kaveriporukalle. Itse voi sanoa ääneen, ”Nyt kyllä hävettää” ja nauraa mukana. Miten vapauttavaa.

Häpeän taakan kantaminen on todella raskasta kun puhutaan esim. perhesalaisuuksiin kuuluvista häpeän tunteista. Syyllisyys on silloin usein vahvasti mukana. Miten erotat häpeän ja syyllisyyden? Syyllisyys liittyy yleensä johonkin tekoon, josta tulee syyllinen olo. Häpeä on taas niin kokonaisvaltainen tunne, että se pystyy katkaisemaan tunneyhteyden itseensä. Häpeä on iso asia. Sanomme: halusin kuolla häpeästä tai vaipua maan alle.

Tommy Hellsten on kirjoittanut häpeän olevan sitä, että ihminen kokee olevansa huono sen sijaan että ymmärtäisi, että voi huonosti siksi, että häntä kohdellaan huonosti. Tunnistan tämän nykyään hyvin selvästi itsessäni ja pyrin olemaan ottamatta häpeää asioista jotka eivät ole itseni aiheuttamia.

Miten päästää irti häpeästä, joka on tullut väkivallan, insestin, rahavaikeuksien, avioeron, mielenterveysongelmien tai minkä tahansa sinua koskettavan asian myötä? Häpeästä on tehtävä näkyvä. Otettava se silmien eteen ja katseltava mistä se muodostuu, mitä hyvää tai vähemmän hyvää se on saanut minun elämässäni aikaiseksi. Ja sen jälkeen pyritään luopumaan siitä.

En enää häpeä olla minä, vaikka minulle on tapahtunut häpeällisiä asioita. Olen myös itse tehnyt asioita joita häpeän, kyllä vain. Tänä päivänä ne on käsitelty niin pitkälle kuin mahdollista. En todellakaan halua enää kantaa sitä taakkaa tässä elämässä. Energiaa riittää nyt moneen muuhun asiaan, jotka tuottavat minulle onnea, tasapainoa ja uuden oppimista.

Mitä on ratkaisukeskeinen lyhytterapia?

Ratkaisukeskeinen lyhytterapia on asiakkaan omien voimavarojen löytämiseen ja tulevaisuuteen keskittyvä terapiasuuntaus. Asiakaslähtöisesti pureudutaan niihin asioihin ja ongelmiin, jotka asiakas katsoo olevan avain asemassa hänen edistymisessään. Pääpaino on siis ongelmien ratkaisuissa ei menneisyydessä ja siellä olleissa ongelmissa. Jokaisella meistä on avaimet omien ongelmiemme ratkaisuihin. Terapian tehtävänä on tehdä niistä näkyviä.

 

Kun asiakas sanoo ”AINA minulle käy näin”, niin seuraava kysymys onkin, ihanko totta, todellako AINA? Etsimme siis poikkeuksia jolloin AINA ei toteudukaan. Avataan siis näkökulmaa toisesta suunnasta ja huomataan ettei se AINA toteudukaan joka kerta. Poikkeusten etsinnän kautta näytetään asiakkaalle hänellä jo valmiina olevat eteenpäin vievät taidot ja voimavarat.  Tehdään lisää sitä mikä toimii. Ongelmien keskellä kamppaillessa menetämme useasti kyvyn nähdä tilanteemme eri puolet. Sumussa on vaikea suunnistaa. Terapeutin tehtävä on auttaa asiakasta näkemään selvemmin omat mahdollisuudet tulevaisuuden suhteen, voimaannuttaa ja luoda uskoa omaan osaamiseen.

 

Ratkaisukeskeisyys kannustaa meitä menemään kohti jotain uutta ei ”pois jostakin”.  Lähtökohta on positiivisessa odotuksessa, ei negatiivisessa menneisyydessä. Edetään pieni askelin, huomaten ja huomioiden jokainen edistysaskel jonka asiakas saa aikaiseksi.

 

Ratkaisukeskeistä terapiaa voidaan käyttää lähes jokaisella elämän osa-alueella, olipa ongelma sitten suurempi tai pienempi.